Wednesday, January 3, 2018

Kukkapelto

Piirrän kehooni mustia viivoja.

Seison sakset kädessäni peilin edessä.

Naps Naps Naps

Leikkaan kaikki minua vainoavat perkeleeni hetkellisen itseinhoni vallassa, kun en ole tuntenut hyvää päivää viikkoihin, kuukausiin, ehkä vuosiinkaan.

En voisi koskaan oikeasti olla niin ilkeä omalle keholleni, joka jaksaa kantaa minua kaiken sen paskan läpi, minkä oma pääni jaksaa sille kehitellä. Mutta siinä hetkessä, siinä paikassa ja siinä ajattomassa ajassa minä en voinut ajatella mitään muuta. Oven ulkopuolelta kuulen äänet, jotka huutavat ja ne sanovat minulle virheistäni.

Liian iso, liian pieni, liian sitä, liian tätä, liikaa meikkiä, rumat hiukset, ruma naama, jaa, jaa, jaa..

Ulkoistan kaiken pääni sisältä paperille, mutta muste leviää tahraksi. Sellainen kai minäkin olen. Tahra, möykky, pallero.
Mutta pallerothan ovat oikeastaan aika suloisia? Minusta ainakin. Eikä oikeastaan ole niin suuri häpeä (ei ollenkaan häpeä) olla pieni ja pehmeä tai vaikka vähemmän pehmeä, kunhan se kuvajainen miellyttää sinua itseään.

Vaikka sitä on vaikea rakastaa
Muutan paksut viivat
kukkasiksi,
jotka tanssivat ihollani