Viimeksi katsonut peiliin.
Mutta, kun minä silloin sitten katsoin...
En tunnistanutkaan kuvaa omakseni.
Peili oli säröillä. Tuhansilla säröillä. Palasia kaikkialla enkä osannut liimata palasia yhteen, joten teippasin ne parhaani mukaan toisiinsa kiinni. Teippi ei pitänyt kauaa. Peili särkyi.
Katsoit minuun. Istuin lattialla ja odotin sinun sanovan minulle jotain, mutta suustasi ei päässyt sanoja. Sitten kun sanat tulvivat suustasi, en ymmärtänyt kieltäsi. Hajanaisia lauseita, jotka eivät tarkoittaneet mitään tai tarkoittivat jotain, mitä en ymmärtänyt. Halusin ymmärtää. Minä huusin. Sinä huusit. Hiljaisuus.
Ohjasit minua eteenpäin. Kerroit mistä kääntyä, minne kääntyä ja kuinka kauas mennä ennen pysähtymistä, mutta minulle se ei riittänyt. Halusin tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiini, vaikket voinut niitä antaa. Halusin ymmärtää kaikki vastauksesi, vaikken sitä voinutkaan.
Olin vain minä.
Oli aina ollut vain minä. Ja sinä. Mutta sinä olit jo kaukana.
Liian kaukana, enkä voinut saada enää kiinni.
Katsoin taas peilin särkyneitä palasia. Nousin ylös ja suljin oven huoneeseen. Ajattelin pienessä mielessäni, että kun seuraavan kerran palaan, peili muuttuisi ehjäksi. Ja silloin minä näkisin siitä kuvajaiseni ja se vastaisi sisintäni.
Jätin jälkeeni palasia. Sekalaisia, hajanaisia sirpaleita.
Ja sinut.
Löydänköhän koskaan takaisin ?
