Kirje ystävälle

 Tämä on kirje ystävälle, joka katosi sateeseen.

Jos ei tahdo muistaa tai katsoa valokuvia, kun ne voisi yhtä hyvin polttaa. Jos ei tahdo katsoa sitä elokuvaa uudelleen ja uudelleen, jossa itket keskellä lumihankea ja jos on vaikeaa joskus nukahtaa niiden asioiden keskellä, muista, että sinulla on minut. Oveni ovat aina avoinna, kahvinkeittimeni on aina valmiina menemään päälle ja minä olen valmis kuuntelemaan, jos sinulla on jotain sanottavanasi. Ja jos tahdot keskellä yötä tulla luokseni, kun olet kävellyt lumisateessa jo monta kilometriä, voit koputtaa oveen. En ole täällä turhaan. Minä muistan sinut ja sinun kylmät kätesi. Muistan itkusi rappukäytävässä, kun olin viemässä roskia ja varmasti muistat, että itse aina välillä saatoin vaeltaa ovesi taa aivan samoin kuin sinä. Ja tarjosit olkapäätä, kun oli vaikeaa. Teimme omat albumimme uudelleen, ettei tarvitsisi katsoa kaljapulloja jokaisen valokuvan taustalla, vaikka ne ovat yhä siellä laatikoissa. Ja minusta se on mukavaa, kun on joku jolle kirjoittaa, vaikkei se enää ehkä ole sama asia.

Ja ehkä et edes lue kirjeitäni.

Tai saa niitä.

Minä kaipaan sinua.

Sotkuinen punainen lanka, joka katoaa kohti loppua

Mietin niin usein miten ihanaa olisikaan saada se kaikki katoamaan. Hetkessä polttaa sillat takanaan ja kaiken unohtaa. Ne ei koskaan palaa takaisin ja voisin kellua tyhjässä tilassa ilman huolia tai murheita, muttei se koskaan niin mene ja jään kaipaamaan sinua pimeään, vaikka olet jo mennyt. Viimeinen kello tikittää seinälläni ja annan sen sammua toivoen olevani kellon tilalla. Ja hiljaisuus valtaa koko huoneen jättäen minut ylhäiseen yksinäisyyteen.

Naurahdan.

"Sinä taas, terve! Onpa mukava tavata pitkästä aikaa!"  Halaan ja toivon, ettei minusta näy niitä itkien vietettyjä tunteja viime yöltä. Oikeastaan en olisi edes halunnut tavata, mutta tulin silti paikalle voidakseni todeta sinun olevan yhä hengissä ja voivan hyvin itse voidessani ei niin hyvin. Kaikki tuntuu sekavalta, kun katson sinua enkä osaa päätellä olenko iloinen vai kauhuissani sinun näkemisestäni. Tiedän miten sekin ilta  tulee päättymään.

"Oletko kokeillut jotain opasta? Oletko lukenut niitä sellaisia kirjoja?" Jep, aivan varmasti enemmän kuin sinä silti niistä mitään apua saamatta. Puhut kuinka haluat laihtua, kokeilit taas uutta diettiä ja palasit syömään kakkua. Puhut kuinka haluat hankkia lapsia ja kuinka olet jo menossa naimisiin ensi kesänä. Pyörittelen hiuslenkkiä kädessäni hermostuneesti ja yritän olla näyttämättä todellisia tunteitani.

"Mitä sinulle muuten kuuluu?" Toisaalta toivon, että kysyisit ja sitten taas kadun toivoneeni. Pyrin vastaamaan lyhyesti, mutta vuodatan koko olemassaoloni yhden kahvikupillisen aikana valkealle pöytäliinalle. Sitten pahoittelen ja poistun. 

Itken.

Minua huvittaa eniten se miten se tunne kohtelee minua. Kuin olisi pääni sisällä talo ja talossa ihminen, joka ei ole minä. Kuin olisi talossa jotain, joka räjähtää ihan kohta ja saa minut syöksymään bussin eteen tai hyppäämään parvekkeelta. Ja niin se saakin. Se tunne sytyttää koko talon palamaan ja viattomasti naurahtelee. Huvittelee kustannuksella.  Ja tuollaiset pienet tapaamiset kanssasi ovat vasta alkua jollekkin pahemmalle, jota pelkään. Ja yhtenä yönä se saapuu.

Olen olemassa.

Ja se saa minut voimaan pahoin.