Hämärä aurinko

Se tarvitsee vain yhden lauseen, yhden pienen teon. Vain yhden kosketuksen paljaalla, riisutulla iholla ja antaudut. 

Silloin satoi lunta. Satoi enemmän kuin yleensä. Enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Muistan kuinka kahlasin polviani myöten hangessa hänen perässään ja muistan kuinka kaaduin jatkuvasti suksilla ojaan itkemään kuinka halusin kotiin. Olinhan minä kotini takapihalla, mutta koti vain tuntui silloin hirmu kaukaiselta. Muistan myös miten rakensimme lumiukon, jonka pää sai koristeekseen varastosta pipon ja kaulaansa äidin parhaimman kaulahuivin. Sen kasvot koostuivat kivistä ja porkkanasta ja kädet etupihan omenapuun oksista. Se oli muisto, joka ei lähtenyt päästäni, vaikka siitä oli jo vuosia. Totta puhuakseni en ollut edes varma kuinka monia vuosia. Muistan vain, ettei se ollut eilen eikä edes viime vuonna.

Havahdun katsomaan sinun kylmiä, elottomia kasvojasi. Et puhu minulle tunteista. Et puhu minulle menneisyydestäsi tai lapsuudestasi, vaikka haluan tietää. Et hymyile kuvissa. Olet melkein eloton ja kuollut. Ainakin niin näyttäydyt minulle pimeässä huoneessa, jossa olemme vain me kaksi. Kaksi aseistaan riisuttua sotilasta ilman maata, jota palvella. 

Minulla sinä olit aina ollut maa. Olit se satama, jonne ankkuroiduin ja olit se maa, jossa kävin sotaa. Paljaalla ihollasi näin sadepisarat, näin lumen, näin auringonlaskut ja nousut. Näin kaiken sen mitä minä ikävöin. Näin sen talven, jota en saanut takaisin, vaikka joskus niin toivoin...

Omenapuut eivät kuki tänä vuonna. Eivät kuki ensi vuonnakaan ja tuskin kukkivat enää ikinä. Ne olivat kuolleet ja jättäneet jälkensä onton kuoren, joka seisoi vaivoin pystyssä. Pihakeinu oli siirretty takapihalle ja se oli ruostunut käyttökelvottomaksi ja narisevaksi kasaksi roskaa, jota kai kukaan ei saanut aikaiseksi viedä pois. Hiekkalaatikko oli purettu ja uudet asukkaat muuttaneet meidän jälkeemme. Joskus ajoin ohi ja jäin vain tuijottamaan. Jäin ikävöimään. Mietin usein mahtoikohan kukaan enää rakennella lumiukkoja pihalle, mahtoikohan kukaan enää tehdä kuperkeikkoja nurmella, mahtoikohan kukaan enää viettää joulua olohuoneessa ison kuusen ääressä? En tiedä. Sinä sanot minun olevan tyhmä, kun jään miettimään sellaisia typeryyksiä ja ikävöimään perhettä, jota ei oikeastaan koskaan ollut olemassakaan. Ja minä tuohdun, enkä puhu enää.

Maani oli tuhoutunut, maani oli pommitettu paskaksi ja sinä olit pakannut laukkusi.

Hyvästi.

Etsin satamani aivan itse.

Ja tämän sanottuani tajuan jo löytäneeni jotain paljon parempaa kuin vain sataman. Löysin kodin.

Olen aina täällä, lupaan

Herään taas siihen keskellä yötä ja käännyn sinua kohti. Kuuntelen hengitystäsi ja katson nukkuvia kasvojasi, jotka rauhoittavat minua pidätellessäni kyyneliä. Leikin hetken, etten muista sitä. Etten muista sitä taloa tai sitä autoa, jonka etupenkillä istuin. En muista sitä ääntä, joka sanoi haluavansa kuolla tai sitä pelkoa mikä minulla oli, kun pelkäsin hänen ajavan vastaantulevaa rekkaa päin. Minä yritän unohtaa, mutta aina joskus se tulee taas mieleeni. Muistan miten hän oli omassa ojassaan liian syvällä ja niin syvällä olikin, ettei hän huomannut vieressään istuvaa ja tilanteeseen syytöntä viatonta lasta. Enkä voisi edes syyttää siitä häntä, sillä minäkin tiesin mistä ahdinko ja ahdistus johtui ja olin aivan yhtä ahdistunut ja peloissani kuin hänkin.

Tuijotan kattoa ja mietin miten onnekas olenkaan, kun minulla nykyään on mahdollisuus päästä suihkuun tai on toimiva vessa. Miten onnekas olen, kun kaapissa on ruokaa ja vieressä maukuu kissa. Jos vain voisinkin joskus kertoa ja selittää sinulle, ettei se aina ole ollut sellaista. En ole aina ollut yhtä onnekas. Tai jospa voisin muuttaa kaikkea ja unohtaa. Kumpa en heräisi enää ikinä muistamaan.

Mutta vaikkakaan en koskaan niitä sanoja sanoisi tai niistä asioista pystyisi puhumaan. Kenties en koskaan unohda tai anteeksi anna. Siitä huolimatta olen aina tässä. Aina tukenasi ja aina vierelläsi. Aina valmiina kuulemaan ne sanat suustasi, jos vain ne tahdot sanoa.