Niihin viikkoihin oli kulunut liian monta yötä valvoen, liian monta iltapäivää itkien ja liian monta aamua vältellen töihin lähtöä viimeiseen sekunttiin asti, kunnes oli pakko kiitää. Niihin tunnelmiin oli tullut hukuttauduttua, koska ei tiennyt muuta tapaa käsitellä harmaita ja säröillä olevia ajatuksia, jotka vaihtelivat positiivisesta negatiiviseen nollasta sataan.
Joinain aamuina söin pelkkiä irtokarkkeja vessan lattialla. Joinain päivinä kieltäydyin syömästä, koska halusin antaa enemmän. Sitten oli päiviä, jotka meni sängyssä maatessa ja nukkuessa. Puhuen sinulle pelkkien viestien kautta, vaikka olit toisessa huoneessa.
Sitten se saapui...
Se menneisyyden musta mörkö mustissa hiuksissa, joka tuli puhumaan totuuksia korviini ja selittämään uudesta elämästään. Se uusi elämä oli nikkaroitu, kiillotettu ja viimeiseen asti kulissien taakse piilotettu. Mutta minä ja hän tiesimme sen. Se puhui elämästään kuin jo tietäisin kaiken, vaikka oli ollut sanomatta sanaakaan viimeiseen puoleen vuoteen. Ja sitten se poistui sanomatta jälleen sanaakaan jättäen minuun lommoja, jotka paikkailin ilmastointiteipillä.
Olisipa mahdollista valua alas viemäristä ja tehdä temppuja.
Vaan, kun ei ole.
