v a i n o h a r h aa

En pysty hengittämään tai nukahtamaan. Mietin sitä koko ajan. Se repii riekaleiksi sisältä ja esittää tuntematonta varjoissa, vaikka on ollut läsnä aina. Sen kasvoilla näkyy sama tuttu ilme kuin vuosia sitten, vaikka oikeastaan ilmettä ei ole. 

Mielikuvituksen tuotetta.

Sellaista hassua ja kuplivaa, joka muuttuu raivoksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen iskiessä muureja, joita on rakentanut viimeiset kaksi vuotta. Ei osaa suhtautua sanoihin ja järki hukuttaa itsensä kylpyammeen vaahtoon luultavasti aiheuttaen vesivahingon jollain omituisella tavalla.

Pitäisi oppia päästämään irti. Mutta, kun on niin hirveän helppoa katsoa kynttilöiden palavan loppuun ja esittää kiinnostunutta toisen puhuessa muutosta satojen kilometrien päähän.

Se sattuu, mutta niin on tehtävä. On hyväksyttävä ilkeät tosi asiat ja päästettävä irti siitä kaikesta paskasta, joka on joskus pitänyt sinut hengissä.

Mutta lupaan, että siitäkin selviää. Siitä selviää niin kuin niistä illoista, kun meinasit tukehtua omaan itkuusi tai niin kuin niistä päivistä, kun kieltäytyi nousemasta sängystä velloen itsesäälissä. Koska niin on tapahtunut kerran aikaisemmin ja niin käy uudelleen.