Pimeässä.
Sen asunnon olohuoneen ikkunasta saattoi nähdä valon välkkyvän, kuvan heijastuvan lasiin ja kuulla ehkä toivottomuuden huutavan tietään läpi pään. Kukaan ei ollut soittanut viikkoihin. Ei ollut kukaan edes käynyt ovella. Postit kasaantuivat, aika mateli ja televisiosta näkyi yhä samat ohjelmat uusintoina kuin eilenkin. Mielessä kävi välillä itsekkäältä kuulostava lause, joka sai pohtimaan miten turhalta kaikki tuntuikaan. Kaipaakohan kukaan minua?
Ja sinä et juuri koskaan kerro, että välität. Et koskaan enää estele minua menemästä nukkumaan, koska haluat jutella, et enää kerro omasta elämästäsi, koska pidät huoliani paljon tärkeämpinä, et enää tee kanssani hetken mielijohteesta asioita. En muista enää kasvojasi, en muista tuoksuasi, en muista kosketustasi. Aika on liian pitkä. Kyseenalaistan kaiken. Vajoan siihen. Ylianalysoin kaikki keskustelumme, hyökkään kimppuusi sanoin ja olen itsekäs. Kaikki suistuu loputtomalta tieltä helvettiin ja sitten tulee taas pimeää.
Kaikki on poissa. Sinä olet poissa. Enkä minä arvostanut sitä tarpeeksi.
Sillä pimeässä kukaan ei peittele sinua nukkumaan. Pimeässä et ole olemassa.
