Wednesday, January 3, 2018

Kukkapelto

Piirrän kehooni mustia viivoja.

Seison sakset kädessäni peilin edessä.

Naps Naps Naps

Leikkaan kaikki minua vainoavat perkeleeni hetkellisen itseinhoni vallassa, kun en ole tuntenut hyvää päivää viikkoihin, kuukausiin, ehkä vuosiinkaan.

En voisi koskaan oikeasti olla niin ilkeä omalle keholleni, joka jaksaa kantaa minua kaiken sen paskan läpi, minkä oma pääni jaksaa sille kehitellä. Mutta siinä hetkessä, siinä paikassa ja siinä ajattomassa ajassa minä en voinut ajatella mitään muuta. Oven ulkopuolelta kuulen äänet, jotka huutavat ja ne sanovat minulle virheistäni.

Liian iso, liian pieni, liian sitä, liian tätä, liikaa meikkiä, rumat hiukset, ruma naama, jaa, jaa, jaa..

Ulkoistan kaiken pääni sisältä paperille, mutta muste leviää tahraksi. Sellainen kai minäkin olen. Tahra, möykky, pallero.
Mutta pallerothan ovat oikeastaan aika suloisia? Minusta ainakin. Eikä oikeastaan ole niin suuri häpeä (ei ollenkaan häpeä) olla pieni ja pehmeä tai vaikka vähemmän pehmeä, kunhan se kuvajainen miellyttää sinua itseään.

Vaikka sitä on vaikea rakastaa
Muutan paksut viivat
kukkasiksi,
jotka tanssivat ihollani





Sunday, November 19, 2017

Ajatusten romuttamo

Siitä on jo kauan, kun olen viimeksi mitään tuntenut.
Viimeksi katsonut peiliin.
Mutta, kun minä silloin sitten katsoin...
En tunnistanutkaan kuvaa omakseni.

Peili oli säröillä. Tuhansilla säröillä. Palasia kaikkialla enkä osannut liimata palasia yhteen, joten teippasin ne parhaani mukaan toisiinsa kiinni. Teippi ei pitänyt kauaa. Peili särkyi.

Katsoit minuun. Istuin lattialla ja odotin sinun sanovan minulle jotain, mutta suustasi ei päässyt sanoja. Sitten kun sanat tulvivat suustasi, en ymmärtänyt kieltäsi. Hajanaisia lauseita, jotka eivät tarkoittaneet mitään tai tarkoittivat jotain, mitä en ymmärtänyt. Halusin ymmärtää. Minä huusin. Sinä huusit. Hiljaisuus.

Ohjasit minua eteenpäin. Kerroit mistä kääntyä, minne kääntyä ja kuinka kauas mennä ennen pysähtymistä, mutta minulle se ei riittänyt. Halusin tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiini, vaikket voinut niitä antaa. Halusin ymmärtää kaikki vastauksesi, vaikken sitä voinutkaan. 

Olin vain minä.
Oli aina ollut vain minä. Ja sinä. Mutta sinä olit jo kaukana. 
Liian kaukana, enkä voinut saada enää kiinni. 

Katsoin taas peilin särkyneitä palasia. Nousin ylös ja suljin oven huoneeseen. Ajattelin pienessä mielessäni, että kun seuraavan kerran palaan, peili muuttuisi ehjäksi. Ja silloin minä näkisin siitä kuvajaiseni ja se vastaisi sisintäni.

Jätin jälkeeni palasia. Sekalaisia, hajanaisia sirpaleita.
Ja sinut.

Löydänköhän koskaan takaisin ?

Monday, November 7, 2016

Kirje ystävälle

 Tämä on kirje ystävälle, joka katosi sateeseen.

Jos ei tahdo muistaa tai katsoa valokuvia, kun ne voisi yhtä hyvin polttaa. Jos ei tahdo katsoa sitä elokuvaa uudelleen ja uudelleen, jossa itket keskellä lumihankea ja jos on vaikeaa joskus nukahtaa niiden asioiden keskellä, muista, että sinulla on minut. Oveni ovat aina avoinna, kahvinkeittimeni on aina valmiina menemään päälle ja minä olen valmis kuuntelemaan, jos sinulla on jotain sanottavanasi. Ja jos tahdot keskellä yötä tulla luokseni, kun olet kävellyt lumisateessa jo monta kilometriä, voit koputtaa oveen. En ole täällä turhaan. Minä muistan sinut ja sinun kylmät kätesi. Muistan itkusi rappukäytävässä, kun olin viemässä roskia ja varmasti muistat, että itse aina välillä saatoin vaeltaa ovesi taa aivan samoin kuin sinä. Ja tarjosit olkapäätä, kun oli vaikeaa. Teimme omat albumimme uudelleen, ettei tarvitsisi katsoa kaljapulloja jokaisen valokuvan taustalla, vaikka ne ovat yhä siellä laatikoissa. Ja minusta se on mukavaa, kun on joku jolle kirjoittaa, vaikkei se enää ehkä ole sama asia.

Ja ehkä et edes lue kirjeitäni.
Tai saa niitä.
Minä kaipaan sinua.